Kirjoja napit korvissa

En ole sotaromaanien ystävä mutta   kun sellaisen kirjoittaa Kjell Westö, onhan se luettava. Tai siis kuunneltava. Tässä tarinassa kuuntelemista kannatteli kaksi lukijaa, Mollyn osuuksissa Heljä Heikkinen ja Henryn Paavo Kerosuo, molemmat erinomaisia lukijoita, Kertomus alkaa talvisodasta. Molly on matkalla teatteriseurueen kanssa Ruotsiin ja Henry on rintamalla toimittajan ominaisuudessa. Jo Mollyn kokema, sodanaikainen, junamatka saa lukijan ihon kananlihalle ja väkisinkin tulee toivoneeksi, ettei meidän nykyjohdon toivoma sota koskaan ikinä toteutuisi eikä kukaan joutuisi kokemaa tuota hirvittävää aikaa.  Sillä aikaa kun Molly näyttelee Ruotsissa, Henry on rintamalla. Henry kokee toimituksen kanssa vaikeuksia, sillä artikkelien tulisi olla positiivisia eikä sodan julmuuksista tulisi lainkaan kertoa. Paitsi tietysti "ryssien" hakkaamisesta olisi hyvä tietää. Sotilaat kärsivät vilua ja nälkää, taistelevat ja kuolevat mutta mikä tapahtuu rintamalla, jääköön rintamalle.  Mutta

Iina Suvirimpi saa loistoidean väitöskirjaansa varten. Hän alkaa tutkia ikivanhaa säveltäjäneron Paavo Keistiön tuotantoa ja luonnollisesti joutuu myös haastattelemaan tuota vanhaa, leskiytynyttä ja ehkä hieman narsistista mestaria, joka ei edes pidä omasta musiikistaan mikäli sen tunnistaa ja juuttuu tarinoimaan tuntikausiksi jostain aivan muusta.  Vaikka ei musiikista mitään ymmärtäisi, romaani on hauska ja toisaalta traaginenkin kertomus humanististen tieteiden laitoksen alasajosta, opiskelijoiden jättämisestä oman onnensa nojaan, väitöskirjan tekemisen vaikeudesta, toisaalta sen tekijän ammattitaitoisuudesta - ja kirjailijan - luetellessaan musiikillisia koukeroita tottumattomille korville, ei voi kuin kunnioittaa moista tietämystä, on se sitten ihan oikeaa vai keksitty. Ei voi tavis tietää. Yksi romaanin teemoista on Lindgrenin huoli vanhusten hoidosta. Keistiökin asuu yksinään, hoitaja, tuo outo nainen Iinan näkökulmasta, käy päivittäin mutta muuten Keistiö puuhastelee kotonaan m

Ihmettelin itsekseni, miksen ole etsinyt Jussi Valtosen muita romaaneja luettuani Finlandia-palkinnon voittaneen He eivät tiedä mitä tekevät-romaanin. Rakastin tuota kirjaa. Ja kun jotain kirjaa rakastan, etsin kyllä saman kirjailijan muutkin teokset. Tällä kertaa siihen vain meni hieman aikaa kunnes taas muistin Valtosen ja löysin Storytellistä Siipien kantamat. Romaanin päähenkilö Juhani on 43-vuotias lukion äidinkielenopettaja ja kuvaukset koulumaailmasta ja opettajan työstä ovat niin eläviä, että piti tarkistaa, ettei Jussi Valtonen olisi itse opettaja. Ei ole, hän on ammatiltaan psykologi. Hän on siis taustatyönsä tehnyt ja lukija hykertelee Valtosen kuvaillessa loputtomia opettajapalavereja, oppilaiden ajatusmaailmaa ja käyttäytymistä toisiaan ja opettajia kohtaan, opettajien suhdetta toisiinsa ja oppilaisiin, työn parhautta ja toisaalta raskauttakin.  Tarina kertoo siis äidinkielenopettajasta ja lukioon kesken lukukauden ilmestyvästä Mariannesta, joka kiinnittää kauneudellaan ja

Kaikkihan muistavat nuo siisteissä puvuissaan ovelta ovelle kulkevat amerikkalaiset nuoret miehet, joita ei oikein kukaan päästä sisään mutta joilla tuntuu olevan painavaa asiaa. He eivät ole jehovan todistajia, kuten romaanin henkilötkin silloin tällöin luulevat, ei, he ovat mormoneja, myöhempien aikojen pyhiä. Outoja ilmestyksiä suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen saavat tuta romaanin kaksi lähettilästäkin, David ja Mark.  Romaanin minä-kertoja, utahilainen David, on menettänyt perheensä lento-onnettomuudessa ja on viettänyt viime vuotensa lähetystyöhön valmistavalla leirillä. Hänet ja hieman vahvempi poika itsetunnossaan, Mark, lähetetäänkin kahdeksi vuodeksi Suomeen, pikkukaupunkiin, missä heidän on tarkoitus tehdä käännytystyötä ja puhua ihmisille omasta profeetastaan Joseph Smithistä, tämän opeista mormoniuskonnon perustajana mutta myös Jeesuksesta ja Jumalasta. Kielitaito on vähän niin ja näin ja on omiaan luomaan ongelmia uudessa, luotaan työntävässä ympäristössä ja ihmisten vi

Storytell esittelee Kaikki oli heidän-romaanin näin: "Haikea, vimmainen romaani isistä ja pojista, miehisestä egosta ja maailmanlopusta." Joten, piti vähän miettiä, viitsisikö alkaa käydä mies-romaania läpi mutta pidän Juha Itkosen kirjoista ja päätin kokeilla. Ja hyvä niin. Pidin myös tästä, enkä voisi olla Storytellin kanssa ihan samaa mieltä, että tämä kertoisi miehisestä egosta ja olisi romaani isistä ja pojista. Siis vain. Toki romaani kertoo juuri heistä mutta paljon muustakin.  Luulin aluksi, että romaanin päähenkilö on teatteriohjaaja, kahden lapsen isä, Ilmari, joka on onnellisesti naimisissa opettaja Sonjan kanssa, joka puolestaan rakastaa Käpylän omakotitaloidyllissä puutarhanhoitoa ja perhettään. Romaani alkaa kolmen sukupolven kohdatessa Ilmarin hakiessa ensin isänsä Markun, sitten poikansa Vilhon autonsa kyytiin ja jokaisen taustoja selviteltäessä. Ilmari on suht menestynyt ohjaaja muttei niin kuuluisa, että myöhemmin Vilhon kertoessa isästään, ihmetteli hänen e

Minna Lindgren on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija ja tunnettu ehkä parhaiten Ehtoolehto-kirjoistaan, joista en ole lukenut yhtäkään mutta muita Lindgrenin teoksia kyllä, kuten vaikka Aina on toivoa ja viimeksi Vihainen leski romaanit. Häneltä on siis ilmestynyt romaaneja, pakinakokoelmia, Leif Segerstamin elämänkerta ja opas klassisen musiikin kuunteluun Sinfoniaanisin terveisin. Lisäksi Lindgren on kirjoittanut kolumneja, librettoja ja näytelmiä. Ja nyt viimeksi kunnan eläinlääkäriksi ryhtyvästä, uudelleen kouluttautujasta, Anneli Kaulimosta kertova romaani Armon Anneli. Anneli Kaulimo muuttaa miehensä Kallen kanssa maalle kunnan eläinlääkäriksi. Entisen opettajan haaveammatti osoittautuu hieman toiseksi kuin Anneli on sen mieltänyt eli eläinten lopettaminen vie suurimman osan työajasta. Maaseudulla sattuu ja tapahtuu ja Anneli saa huomata, ettei eläinlääkäri ole sen tarpeesta huolimatta kovinkaan suuren fanijoukon ympäröimä.  Kun Kallen vakavasti sairas sisko Tiina muuttaa pa

Esikoiskirjailijan suururakka sukeltaa nykypäivästä 1980-luvun DDR:ään päähenkilö Viljan etsiessä ja sanoittaessa unohtamaansa menneisyyttään, itseasiassa varhaislapsuuttaan. Vilja löytää isänsä jäämistöstä nipun kirjeitä, jotka Viljan mielestä kaipaavat selvittämistä, onhan niissä käytetty salanimiä, Erich ja Margot. Alkaa seikkailu Berliinissä Viljan selvittäessä 80-luvun tapahtumia ja omaa lapsuuttaan. Viljan vanhemmat asettautuvat asumaan Itä-Berliiniin 1980-luvun poliittisissa tiimellyksissä. Isä, Markus, työskentelee edistyksellisen lehden kirjeenvaihtajana, äiti Roosa yrittää kirjoittaa romaania lasten ja kodinhoidon välissä. Aatteen palo on horjumaton kummallakin ja romaanin parasta antia mielestäni onkin kuvaukset itä-saksalaisesta arjesta. Omaan mielenkiintooni vaikuttaa saman suuntaiset kokemukset, tosin Moskovassa, missä opiskelin juurikin 1980-luvulla. Yhtymäkohtia sosialistiseen arkeen ei ollut vaikea löytää, niin hyvässä kuin pahassakin. Meri Valkama on tehnyt perusteell

Vuonna 2015 julkaistussa romaanissaan Terveisiä Armille Pirjo Rissanen tutustuttaa lukijat/kuuntelijat lastenkirjailija Armiin, joka oikeastaan ei pidä itseään kirjailijana lainkaan ja äitinäkään ei halua kutsuttavan itseään äidiksi vaan ihan vaan Armiksi. Armi on oman tiensä kulkija niin kirjailijana kuin äitinä ja vaimona ja romaanissa rehellisesti kertoo, mitä mieltä mistäkin asiasta on. Hän ei ole pullantuoksuinen kotiäiti vaikka omien sanojensa mukaan teeskentelee kirjailijaa voidakseen jäädä kotiin töistä. Toki hän on niittänyt mainettakin lastenkirjailijana mutta ne ajat ovat auttamatta takanapäin. Huvittavaa lukiessa oli, että Armin ajatukset itsestään kolahtivat aika-ajoin myös omaan ajatusmaailmaani ja kokemuskenttääni. Se teki kirjasta jotenkin läheisen ja mukaansatempaavan. Rissanen kirjoittaa hyvin mutta ellei, niin olisinhan jättänyt tapojeni mukaisesti koko tekeleen kesken. Hyvä romaani. Armin elämässä tapahtuu. Rakas puoliso Teijo kuolee juuri eläkeikään päästyään ja Ar