SINUN, MARGOT/Meri Valkama

Esikoiskirjailijan suururakka sukeltaa nykypäivästä 1980-luvun DDR:ään päähenkilö Viljan etsiessä ja sanoittaessa unohtamaansa menneisyyttään, itseasiassa varhaislapsuuttaan. Vilja löytää isänsä jäämistöstä nipun kirjeitä, jotka Viljan mielestä kaipaavat selvittämistä, onhan niissä käytetty salanimiä, Erich ja Margot. Alkaa seikkailu Berliinissä Viljan selvittäessä 80-luvun tapahtumia ja omaa lapsuuttaan.

Viljan vanhemmat asettautuvat asumaan Itä-Berliiniin 1980-luvun poliittisissa tiimellyksissä. Isä, Markus, työskentelee edistyksellisen lehden kirjeenvaihtajana, äiti Roosa yrittää kirjoittaa romaania lasten ja kodinhoidon välissä. Aatteen palo on horjumaton kummallakin ja romaanin parasta antia mielestäni onkin kuvaukset itä-saksalaisesta arjesta. Omaan mielenkiintooni vaikuttaa saman suuntaiset kokemukset, tosin Moskovassa, missä opiskelin juurikin 1980-luvulla. Yhtymäkohtia sosialistiseen arkeen ei ollut vaikea löytää, niin hyvässä kuin pahassakin. Meri Valkama on tehnyt perusteellista työtä selvitelläkseen tuon ajan poliittista ilmapiiriä, sosialismin perusteita ja sen aikaisia asumisolosuhteita, torakoitakaan unohtamatta. 

Viljan äiti Roosa ei ole halukas muistelemaan aikaansa Berliinissä ja suorastaan kieltää Viljaa penkomasta menneisyyttään. Viljaa äidin tympeä suhtautuminen ei häiritse, ehkä jopa innostaa tutkimaan muistista hävinnyttä historiaansa. Se, mikä hieman hymyilytti tätä järkälettä kuunnellessa, oli Viljan tarve tietää omasta varhaislapsuudestaan, ikäänkuin sillä olisi jotain merkitystä hänen ymmärrykseensä itsestään. Minusta hieman liioittelua ottaen huomioon Viljan nuoren iän. Jos tätä romaania on pidetty jännitysgenreen kuuluvana, jonka toteamuksen jostain kuulin, en voi sitä allekirjoittaa. Ei jännittänyt yhtään, oikeastaan ei edes se, löytääkö Vilja Margotin vai ei. Romaanin kieli on hyvin kaunista ja yhteiskunnallisten ja henkilökohtaisten tarinoiden sujuva lomittuminen herkullista.

Vaikka romaani oli hyvin mukaansatempaava, välillä tempo hieman pitkästytti enkä oikein pitänyt Krista Kososen dramaattisesta tyylistä lukea. Loppua kohden alkoi hieman tympiä tehokeinoina jatkuvasti Valkaman käyttämät "jokin oli muuttunut", "jokin siinä oli, jota ei..", "jokin sai hänet miettimään", jatkuva "jokin". Samoin aloin kyllästyä ja-sanan poisjättämiseen ja persoonaproniminien pihtaamiseen tyyliin "hän söi puuroa, sanoi "tämä on hyvää", istuutui, luki, kysyi sitten.." Ymmärrän kyllä  tyylin valinnan mutta itseäni se alkoi ärsyttää ja huutelin väliin "ja" "ai mikä jokin" ja niin edelleen. Hädin tuskin jaksoin loppuun. Mutta jaksoin vaikka mielenkiinto alkoikin hiipua. Pienempikin sivu/tuntimäärä olisi riittänyt mainiosti, ehkä paremminkin.

Kaikenkaikkiaan kuitenkin upea teos ja varsinkin varmasti heille, joita kiinnostaa Itä-Saksan historiikki, Berliinin muuri, sen murtuminen ja miten tuo kaikki vaikutti siellä eläviin ihmisiin, tuo tämä romaani muistutuksen, miten kummallisessa maailmassa olemme eläneet ja elämme.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

TOTUUSHAASTE/Clare Pooley

Doggerland-sarja

SYDÄNJÄÄ/Camilla Läckberg ja Alexander Karim